Sustis-kirje #1/2026
TEEMA: Megatrendit
ILMIÖ: Jevonsin paradoksi
RATKAISU: Uusi yhteiskuntasopimus
MENETELMÄ: Tulevaisuuden tekijän työkalupakki
TEEMA: Kestävyysmurros on megatrendeistä keskeisin
Sitra julkaisi tammikuussa raportin Megatrendit 2026 – kohti uutta yhteiskuntasopimusta. Raportissa megatrendit on jaettu neljään teemaan. Itse näen niistä keskeisimpänä Luonto ja resurssit -teeman. Se ei ole yksi teema muiden joukossa, vaan perusta, joka kannattelee kaikkia muita.
Miksi?
Esimeriksi ilmastonmuutos ja luonnonvarojen ylikulutus eivät ole pelkkiä ympäristökysymyksiä vaan ne vaikuttavat suoraan talouden vakauteen, yhteiskuntien resilienssiin ja demokratian toimivuuteen. Juuri nyt ilmiö näkyy siinä geopoliittisen epävarmuuden kasvuna ja kiristyvänä, niukkenevien luonnonvarojen ja energiariippuvuuksien seurauksena.
Kuolleella planeetalla on mahdotonta rakentaa kestävää hyvinvointia, kannattavaa liiketoimintaa tai vakaata politiikkaa.
Samaa viestiä kertoo myös World Economic Forumin tuore Global Risks Report 2026. Sen mukaan lyhyellä, kahden vuoden aikajänteellä ympäristöriskien painoarvo on laskenut geotaloudellisen vastakkainasettelun noustessa korkeimmaksi riskiksi. Myös taantuma- ja inflaatiopelot nousevat jyrkästi.
Tämä johtaa helposti siihen, että valtiot priorisoivat turvallisuutta ja talouskasvua, kun taas pidemmän aikavälin haasteet jäävät taka-alalle. Sen ei tulisi tarkoittaa, että ympäristö olisi nyt vähemmän tärkeä, päin vastoin. Kuitenkin, EU:n kestävyysraportointia koskeva sääntely (CSRD) on poliittisessa paineessa eikä aidosti ketäviä innovaatioita näy.
Suomessa painopiste on puolustuksessa ja kasvussa – samalla kun tavoite hiilineutraalista Suomesta vuoteen 2035 mennessä pysyy virallisesti voimassa. Ainakin toistaiseksi.
Todellisuudessa tilanne taitaa olla se, että harvassa ovat ne, jotka sanovat että tavoitteeseen päästään. Tarvittaisiin paljon nykyistä radikaalimpia ja vaikuttavampia toimenpiteitä. Maailmalla ei mene paljon sen paremmin. Raportin julkistustilaisuudessa Sitran Mikko Dufva tiivisti tilanteen osuvasti: “globaalilla tasolla ympäristötavoitteet etenevät hitaasti tai suoranaisessa vastatuulessa, monikriisien ja populistisen retoriikan puristuksessa”.
Esimerkiksi metsien hiilinieluilla on tässä keskeinen rooli. Ikävä kyllä metsähakkuiden nykyinen ja suunniteltu taso sekä maankäyttösektorin päästökehitys eivät näytä tukevan tavoitetta.
Päätötösten tulisi olla sellaisia että ne vahvistavat hiilinieluja sen sijaan, että heikentäisivät niitä. Se tarkoittaisi konkreettisia toimia, kuten hakkuiden vähentämistä, metsien kasvukunnon parantamista ja monimuotoisuuden turvaamista. Ilman näitä askelia viivästymme entisestään tavoitteista, joihin aikaa on koko ajan vähemmän. Ja mitä myöhemmin tartumme toimeen, sitä hankalammaksi ja kallimmaksi se käy.
Kysymys kuuluu: keksimmekö siis itsemme ulos tilanteesta?
Suomessa on päätetty nostaa tutkimus-, kehitys- ja innovaatiopanostukset neljään prosenttiin BKT:stä. Se kuulostaa kunnianhimoiselta. Mutta ratkaisevaa on, millaista muutosta rahoituksella tavoitellaan.Tavoittelemme samanaikaisesti talouskasvua ja hiilineutraaliutta – eli BKT:n kasvattamista samalla, kun ympäristövaikutuksia pitäisi merkittävästi vähentää. Tämä edellyttäisi luonnonvarojen kulutuksen ja talouskasvun irrottamista toisistaan, toisinsanoen absoluuttista irtikytkentää. Toistaiseksi irtikytkennästä ei ole mistään päin tätä planeettaa laajaa näyttöä, sillä se on toteutunut vain yksittäisinä hetkinä, ei jatkuvana ilmiönä.
Katse siirtyy innovaatioihin. Niissä piilee sekä mahdollisuus että mahdollisuus. Esimerkiksi uusiutuva energia ja teknologinen tehokkuus voivat paradoksaalisesti lisätä kokonaisenergiankulutusta, jos samalla ei muuteta sääntelyä, verotusta, rakenteita, hinnoittelua ja käyttäytymistä.
ILMIÖ: Jevonsin paradoksi
Tässä kohtaa kuvaan astuu Jevonsin paradoksi. Sen ydin on yksinkertainen: kun teknologinen tehokkuus paranee, kokonaiskulutus voi kasvaa sen sijaan, että se vähenisi. Eli kun jokin muuttuu tehokkaammaksi ja halvemmaksi, sitä käytetään enemmän.
Simppeli esimerkki: Sähköauto kuluttaa vähemmän energiaa kuin polttomoottoriauto, mutta jos ajaminen halpenee ja helpottuu, ajokilometrit voivat alkaa helposti kasvaa. Lisäksi säästetty raha voidaan käytettää muuhun kulutukseen, joka sekin kuluttaa energiaa ja luonnonvaroja. Ilmastohyöty sulaa osittain tai jopa kokonaan.
Tämä re-bound ilmiö ei ole kuitenaan autoilevien yksilöiden moraaliongelma vaan systeemisempi järjestelmäongelma. Jos hinnat, verotus, sääntely ja omistusrakenteet ohjaavat jatkuvaan kasvuun, tehokkuus voi vain kiihdyttää resurssien läpivirtausta. Ilman rakenteellisia muutoksia innovaatioista voi tulla Jevonsin paradoksin moottoreita.
RATKAISU: Uusi yhteiskuntasopimus
Sitra ehdottaa uutta yhteiskuntasopimusta. ”Suomi tarvitsee uuden yhteiskuntasopimuksen, uuden innostavan lupauksen tulevaisuudesta. Se voi pohjautua esimerkiksi uudistuvaan demokratiaan, luonnon elinvoiman lisäämiseen, teknologian rohkeaan ja kestävään käyttöön, hyvinvointivaltion uudistamisen sekä näkemykselliseen maahanmuuton malliin”, kuten Dufva korostaa.
Uusi yhteiskuntasopimus alkaa toden totta tuntua tarpeelliselta, mutta miten se laaditaan?
Sitran raportissa korostetaan, että kyse ei ole juridisesta dokumentista, vaan yhteisestä ymmärryksestä siitä, miten jaamme vallan, vastuun ja oikeudet maailmassa, jossa ekologiset rajat ovat todellisia ja geopoliittinen järjestys epävakaampi kuin vuosikymmeniin. Yksittäinen taho ei voi tätä tehdä vaan tarvitaan yhteistä toimintaa valtiollisella tasolla, ja ehkä myös Pohjoismasella tai Eurooppalaisella tasolla.
Uusi yhteiskuntasopimus edellyttäisi isoa systeemistä muutosta sillä nykyiset järjestelmät on rakennettu aikana, jolloin luonnon kantokykyä pidettiin rajattomana ja geopoliittinen vakaus oli jotain mihin voitiin luottaa. Nyt meidän on uskallettava uudistaa rakenteita radikaalisti, niin, että ne kestävät ekologisen, taloudellisen ja geopoliittisen paineen yhtä aikaa.
Minusta uudistus alkaa kysymällä
- Mikä on riittävää?
- Mitä olemme valmiita neuvottelemaan ja mistä emme voi tinkiä?
- Kuka kantaa riskit siirtymässä?
Uusi yhteiskuntasopimus syntyy vasta, kun uskallamme sanoa ääneen, mistä olemme valmiita luopumaan ja mitä haluamme suojella hinnalla millä hyvänsä. Kyse ei ole yksimielisyydestä, vaan kyvystä käydä vaikeita keskusteluja ajoissa – ennen kuin olosuhteet pakottavat meidän keskusteluun kiireellä.
MENETELMÄ: Tulevaisuuden tekijän työkalupakki
Sitran Tulevaisuuden tekijän työkalupakki tarjoaa välineitä siihen, miten monimutkaisia muutoksia voidaan hahmottaa ennen kuin ne pakottavat meidät reaktiivisuuteen.
Työkalupakki auttaa:
- hahmottamaan vaihtoehtoisia tulevaisuuksia
- tunnistamaan piileviä oletuksia (kuten oletuksen jatkuvasta kasvusta)
- tarkastelemaan systeemisiä riippuvuuksia
- tuomaan epävarmuuden päätöksenteon ytimeen
Reflektio
Toivon, että voin hyödyntää ennakoinnin menetelmiä omissa projekteissani aiempaa systemaattisemmin. Samalla olen huomannut, että asiakkaiden suhtautuminen on muuttunut. Esimerkiksi skenaariotyö vaikutti vielä muutamia vuosia sitten hieman utopistiselta tulevaisuusleikiltä, jolla ei ollut suoraa yhteyttä vaikkapa asiakasymmärrysprojekteihin tai innvointiin. Nyt ennakointityö ymmärretään vahvemmin riskienhallinnaksi ja todelliseksi resilienssin rakentamiseksi.
Kun ekologiset rajat, geopoliittiset jännitteet ja taloudellinen epävarmuus kietoutuvat toisiinsa, tarvitaan kykyä nähdä kokonaisuuksia ja hahmottaa, missä ja miten systeemiset muutokset jo vaikuttavat. Ne voivat näkyä esimerkiksi toimitusketjujen uudelleenjärjestelyissä, energiariippuvuuksissa ja työelämän rakenteissa.
Samalla muutospaineen alla on myös demokraattinen maailmankuvamme, joka on yhtä aikaa ekologisesti, taloudellisesti ja geopoliittisesti testissä. Toivottavasti pystymme määrittelemään hyvinvoinnin, kasvun ja vastuun uudelleen ennen kuin olosuhteet tekevät sen puolestamme.
Kysymys ei ole enää siitä, tarvitsemmeko uuden yhteiskuntasopimuksen. Mielestäni se on jo muovautumassa.
Se ei kuitenaan synny yhden toimijan pöydällä, vaan se rakentuu samanaikaisesti eurooppalaisella, kansallisella ja yhteiskunnan arjen tasolla. EU määrittää yhä enemmän yhteisiä reunaehtoja (Esim Green Deal, sosiaalisten oikeuksien pilari, ilmastolaki). Kansallisella tasolla politiikka ja lainsäätäjät joutuvat sovittamaan nämä EU-kehykset omaan todellisuuteensa. Yritykset muovaavat normeja esimerkiksi strategian, vastuullisuuskäytäntöjen ja teknologian hyödyntämisen kautta. Kansalaisyhteiskunta toimii järjestelmän “muistina” ja tekevät näkyväksi ekologiset ja eettiset rajanylitykset. Lopulta sopimus kaiketi syntyy arjen tasolla sen pohjalta mitä pidämme hyväksyttävänä ja mitä emme.
Minusta uuden yhteiskuntasopimuksen alku on kyky käydä rehellistä keskustelua rajoista, riskeistä ja siitä, mikä on neuvoteltavissa — ja mikä ei. Ja samalla kyvystä toimia epävarmuudessa.